Tinaoksidi

Tinaoksidi
Tunnisteet
CAS-numero 21651-19-4
PubChem CID 88989
Ominaisuudet
Molekyylikaava SnO
Moolimassa 137,71
Ulkomuoto Musta kiteinen aine, hydraattina kellertävä[1]
Sulamispiste 1 080 °C[2]
Tiheys 6,446 g/cm3[2]
Liukoisuus veteen Ei liukene veteen
Infobox OK

Tinaoksidi eli tina(II)oksidi (SnO) on tina- ja oksidi-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa muiden tinayhdisteiden valmistamiseen, värillisten lasien valmistamiseen ja katalyyttinä orgaanisen kemian reaktioissa.

Ominaisuudet

Vedettömänä tinaoksidi on huoneenlämpötilassa mustaa tai punertavaa kiteistä ainetta. Näistä musta muoto niin kutsuttu α-SnO on pysyvämpi kuin metastabiili punainen β-SnO. Yhdiste ei liukene veteen, mutta liukenee helposti happoihin. Se liukenee myös väkeviin emäsliuoksiin muodostaen kompleksi-ioneja stanniiteja esimerkiksi [Sn(OH)3]- ja [Sn(OH)4]2- ollen siis luonteeltaan amfoteerinen yhdiste. Kuumennettaessa noin 300 °C:n yhdiste hapettuu tinadioksidiksi ja reaktiossa vapautuu energiaa, mikä aiheuttaa valkoisen hehkun. Tinaoksidi sulaa 1 080 °C:n lämpötilassa disproportioituen metalliseksi tinaksi ja tinadioksidiksi. Tinaoksidi on melko voimakas pelkistin. Yhdisteestä tunnetaan myös kidevedellinen hydraatti (SnO·H2O), jota usein nimitetään tina(II)hydroksidiksi.[1][2][3][4][5]

Valmistus ja käyttö

Tinadioksidia valmistetaan saostamalla emäksellä vesiliukoisen tina(II)yhdisteen, esimerkiksi tina(II)kloridin, liuoksesta. Näin muodostuu hydraattia, joka voidaan muuntaa kidevedettömäksi tinaoksidiksi keittämällä vesisuspensiota tai kuumentamalla hydraattia hiilidioksidivirrassa.[2][3][4][5]

Tärkein tinaoksidin käyttökohde on muiden tina(II)yhdisteiden, kuten tina(II)fluoridin valmistus. Lisäksi yhdistettä käytetään punaisen lasin värjäämisen käytettyjä kuparioksidi-tinaoksidi- ja kultaoksidi-tinaoksidiseosten valmistamiseen. Tinaoksidin ja zirkoniumoksidin muodostamaa geeliä käytetään eräiden maalien ominaisuuksien parantamiseen. Orgaanisissa synteeseissä yhdistettä käytetään pelkistimenä ja katalyyttinä.[1][2][3][4]

Lähteet

  1. ↑ a b c E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 212–213. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. ↑ a b c d e Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 1108. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.6.2015). (englanniksi)
  3. ↑ a b c M. N. Gitlitz & M. K. Moran: Tin Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2006. Viitattu 12.6.2015
  4. ↑ a b c Günter G. Graf: Tin, Tin Alloys, and Tin Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 12.6.2015
  5. ↑ a b Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 904. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.6.2015). (englanniksi)

Aiheesta muualla

  • Tinaoksidin kansainvälinen kemikaalikortti